tiistai 21. marraskuuta 2017
Kolmosluokkalainen
Kolmosiin nouseminen ei ehkä ihan jokaiselle ole suurikaan saavutus, mutta jos kakkosluokassa on tullut vietettyä lähes kolme vuotta eikä aiempia kisakoiria ole, niin saavutuksen arvo saattaa kummasti nousta. Meille tämä oli iso asia ja nyt leijailaan hetki onnellisuudessa <3
Kaapohan tosiaan nousi kakkosiin 29.3.2015. Sen jälkeen kisailtiin seuraavaan jouluun asti ja tehtiin ihan ok ratoja, muttei nollan nollaa. 26 starttia näköjään kertyi ennen päätöstä ryhtyä leikkimään puomin kanssa. Noihin aikoihin Kaapon ohjaaminen tuntui kovin hankalalta ja oli sellainen fiilis, että ehkä minusta ei vain ole maksiohjaajaksi. Isoin ongelma oli ehkä kisoissa nollien kannalta se, ettei ajatus pysynyt oikein hetkessä, vaan harhaili eteen ja taakse enkä kyennyt reagoimaan asioihin joita radalla tapahtui. Pienikin haparointi kostautui heti virheenä.
Puomitauon aikana kisattiin 11 hypäriä. 10 hyllytettiin ja yhdeltä tehtiin vitonen :'D Yhden radan juokseminen oli suhteellisen haastavaa ja hypäreillä on helppo mokata. Isoin haaste ehkä kuitenkin oli motivaation puutteessa. Nollan tekemisestä ei tuntunut olevan oikeaa hyötyä, kun agiratoja ei kuitenkaan voitu juosta eikä siten nousta kolmosiin. Hankalaa on ollut myös osata keskittyä kakkosluokan aika helppoihin ratoihin.
12.8.2017 startattiin pitkästä aikaa taas agiradoille. Tehtiin juoksarilla nolla ja saatiin eka luva. Noihin aikoihin ehdin jo hetken luulla, että juoksaritulevaisuus oli lähellä, mutta sehän sitten kosahti. Toisetkin kisat vielä yritettiin syyskuussa niillä juoksareilla, mutta ei onnistunut. Kisaaminen piti jättää taas hetkeksi kunnes toissaviikolla startattiin aika tuoreilla pysäreillä. Kaksi viikkoa taidettiin treenata. Noissa kisoissa olin itse aika flunssainen, mutta kun kerran olin paikalle raahautunut niin pitihän sitä nolla vääntää. Ja niinhän me tehtiinkin heti ekalta radalta. Tuplaa ei sitten kuitenkaan viitsitty. Ohjasin alussa pudonneen riman jälkeen huonosti ja keräiltiin vähän lisää pisteitä. Jätettiin sertijuhlat seuraavaan viikkoon.
Ja tosiaan olin aika vakaasti päättänyt, että nyt se vika nolla sitten tehdään. Aika monelle tuli sanottua, että ensi viikolla Kaapo on sitten kolmosissa ja luvattua, että treeneissä on kakkua tarjolla. Ihan pelkästään puhumisen ilosta ei noita sanoja tullut jankutettua, vaan ihan tietoisesti rakensin itselleni sopivaa painetta. Tällainen ameeba kun tarvitsee vähän ylimääräistä tahtoa, jos aikoo ohjata kunnolla ja pusertaa sen nollan vaikka väkisin. Ja aika väkisin se tuli tehtyäkin, heti ekalta radalta. Radalta joka ei ollut ollenkaan meidän tyyppinen eikä yksikään hetki sillä tuntunut helpolta tai kivalta. Silti selvittiin, niin oudolta kuin se edelleen tuntuukin. Jotakin ollaan tässä matkan varrella opittu. Viime kauden aikana NAS-teamin leireillä opittiin ymmärtämään toisiamme ja minä löysin itselleni oikeanlaisten mielentilan tehdä tätä meidän juttua. Nyt pystyn olemaan läsnä jokaisella esteellä, jokaisessa hetkessä. Ja sehän johtaa siihen, että nyt pystyn reagoimaan asioihin, joita meinaa tapahtua. Saan pidettyä Kaapoa oikealla radalla, vaikkei se nyt aina niin nättiä olisikaan.
Paljon tässä on tietysti myös oppimatta ja kamalasti löytyy kehitettävää. Nyt kolmosluokkalaisina motivaatiota ryhtyä oikeasti puskemaan omaa ohjaamista paremmaksi on kuitenkin entistäkin enemmän. Tiedostan kyllä, ettei vielä olla edes sellaisella perus ok tasolla kolmosten mittapuulla. Erityisesti radanlukutaidossa olisi parannettavaa. Lisäksi pitäisi saada kamalasti lisää varmuutta ohjaamiseen ja sitä kautta rohkeutta oikeasti liikkua. Ei olisi myöskään paha saada omaa reaktionopeutta kasvatettua ja toki Kaapollakin on puutteita. Esimerkiksi keppejä pitäisi saada paremmiksi, keinua itsenäisemmäksi, puomi varmemmaksi ja tietynlaisiin takaakiertoihin varmuutta riman suhteen. Pakko sanoa, että tuntuu aika virkistävältä päästä treenaamaan tuon otuksen kanssa muutakin kuin sitä puomia! Ne pysärit nimittäin toimii ihan kivasti eikä vaadi mitään hullua treenaamista. Kun jostakin luopuu, niin saa jotakin muuta tilalle <3
lauantai 4. marraskuuta 2017
Miten kävi Kaapon juoksareille?
En ajatellut kirjoittaa tästä, mutta koska kysyttiin, niin kirjoitanpa sitten kuitenkin. Tavallaan on kyllä tehnyt mieli muutenkin, että antaa nyt sitten mennä.
Niin että kuinka juoksariprojektille sitten kävikään? Lyhyesti sanottuna se loppui. Ja koska valmistahan siitä ei ikinä olisi muutenkaan tullut, niin lienee selvää, että se loppui tappioon. Tässä olisi ehkä hyvä hetki onnitella itseään hienosti hukatuista kahdesta vuodesta meidän kisaurasta. Toivottavasti niitä on vielä tuplasti jäljellä. Enempää kun ei ole. Kaapo nimittäin menee ja täyttää kuusi ensi kuussa. Lienee aika tehdä muutakin kuin treenata tuota aika keskeiseksi kasvanutta estettä.
Mutta siis miksi ja mitä oikein tapahtui? En oikeasti osaa vastata, joten tyydyn vain veikkailemaan. Oli varmaan virhe pitää kesällä niin pitkä tauko ja erityisen iso virhe oli innostua hyvin menneistä muutamasta treeenistä tuon tauon jälkeen. Oli virhe lähteä vaikeuttamaan ja oli virhe lähteä testaamaan kisoihin. Varmasti oli huono idea antaa vahingossa Kaapon juosta muutaman kerran puomi osumatta ja antaa silti jatkaa matkaa keskeyttämättä. Hän kun on suuri eläin, jolla on suuri laukka. Laukka josta me molemmat ollemme ylpeitä kaikkialla muualla paitsi puomilla. Puomin juoksemisesta se teki vaikeaa. Tai siis vaikeaa, jos halusi osumia ylös tai alas, saati sitten molempiin. Keväällä alasmenon osuus vielä onnistui ainakin suhteellisen hyvin, mutta syksyn mittaan ei enää kumpikaan.
Sinänsähän asiassa ei olisi ehkä ollut niin suuren katastrofin aineksia, jos en olisi ehtinyt jo innostua ja ryhtyä malttamattomaksi. Toisaalta matosta ei tuntunut olevan suurta apua helpottajana eikä Kaapo enää osunut niillä helpotuksilla, joilla se osui poikkeuksetta vielä kesällä. Kaapolta hävisi fokus kontaktille ja homma levisi käsiin. Syyskuun lopulla harkitsin ensimmäistä kertaa tosissani luovuttavani. Testasin jopa kerran pysäytystä, mutta päätin kuitenkin olla sinnikäs. Tai itsepäinen, miten asian nyt haluaa nähdä. Palattiin treenaamaan pelkkää alastuloa, tehtiin namimaatille ja tehtiin lelulle. Tiukensin kriteeriä ja sain katsella paljon myös erittäin hienoja osumia, mutta koko puomi ei onnistunut muuten kuin niin, että kävelin ja myöhemmin ei enää niinkään. Täyttääkseen uuden kriteerin Kaapo joutui kokoamaan, sillä neljä Kaapon laukkaa ei mahdu rennosti puomille eikä kolme riitä osumiseen yhtään sen enempää ylös kuin alastullessakaan. Kaapo siis ei keksinyt, miten kykenisi toteuttamaan uuden kriteerin kovassa vauhdissa, jonka takia aina, kun yritin juosta, sain kuunnella rytmikästä ääntä tumps, tumps ja tumps. Kaapolle oli lopultakin kehittynyt helppo luonnollinen tapa suorittaa tuo este.
En tiedä olisinko onnistunut, jos en olisi lähtenyt kiristämään kriteeriä. En tiedä olisinko onnistunut, jos olisin viitsinyt turvautua mattoon kriisin keskellä vähän enemmän. Oltaisiin me ehkä uudellakin kriteerillä voitu onnistua, jos olisin antanut enemmän aikaa. Kuukausi vielä treenattiin. Se oli jatkoaika, joka on nyt loppu. Asia ei mennyt eteenpäin ja päätin myöntää tappioni. Aikaa ei ole loputtomasti enkä sitä aio tuohon yhteen esteeseen enää enempää tuhlata. Kaapon juoksarit oli tässä.
Juoksarit oli siinä, mutta sehän ei tietenkään poista puomia päiväjärjestyksestä. Jos agility ylipäätään tuntuisi Kaapon kanssa juuri nyt niin vaikealta kuin se vielä reilu vuosi sitten tuntui, olisin varmaan heittänyt hanskat tiskiin kokonaan, lopettanut koko estehyppelyn. Ei nimittäin varmaan ole suurikaan yllätys, ettei Kaapon pysäreillekään nyt mitenkään erityisen hohdokasta kuulu. Senhän takia koko projektiin alunperin lähdinkin, inhosta 2on2offia kohtaan. Vaikea edes selittää kuinka pahalta tuntuu katsoa vanhaa hiippailua, kun eihän ne parhaat juoksarihetket ja se vapaus ole tietenkään mihinkään mielestä hävinneet. Noina hetkinä haluaisi lopettaa, ettei tarvitsisi enää koskaan nähdä samaa. Ettei tarvitsisi miettiä päätään puhki, kun yrittää keksiä, miten saada tuosta otuksesta rento ja iloinen pysähtyjä.
Mutta sitä asiaa on mietitty ja hyviäkin pysäreitä nähty. Näillä mennään ja viikon päästä kokeillaan kisatakin. Saa nähdä kuinka huono idea sekin sitten on, mutta vakaa päätös nousemisesta vihdoin ja viimein sinne kolmosiin ei nyt enää jaksa odottaa yhtään enempää.
Tämän sepustuksen perusteella voisi ehkä olettaa, että en ihan erityisen suuresti pidä tuosta esteestä ja että katuisin parin vuoden takaista päätöstä. Ei se ehkä viisas päätös ollut ja kisaamisen kannalta typerin ikinä, mutta viime vuodessa oli puomitreeneineen ihan kamalasti hyvää enkä sitä vaihtaisi pois. Viime vuonna laumaan saapui myös olento, jonka kanssa puomin juokseminen on yhtä pilvilinnoissa leijailua. Kirille se on lasten leikkiä. Hän on treenannut nyt namikoneella reilun kuukauden ja siirtynyt tasamaalta täysikorkealle monta viikkoa sitten. Tyyppi viljelee käsittämättömällä varmuudella eroteltuja takajalkaosumia aivan kontaktipinnan alaosaan eikä tunnu hätkähtävän mistään. Kirin juoksariporojektin helppous olikin yksi lopulta hyvin ratkaiseva tekijä siinä, miksi Kaapon kanssa päätin antaa olla. Sen kanssa väännettiin koko viime kausi ja kaikki työ onnistuttiin tuhoamaan alle kuukaudessa. Toiset osaa ja toiset ei. Ja toisilla pitäisi olla aikaa, toisilla ei enää yhtään niin paljon.
Että niin siinä sitten kävi. Piste.
Niin että kuinka juoksariprojektille sitten kävikään? Lyhyesti sanottuna se loppui. Ja koska valmistahan siitä ei ikinä olisi muutenkaan tullut, niin lienee selvää, että se loppui tappioon. Tässä olisi ehkä hyvä hetki onnitella itseään hienosti hukatuista kahdesta vuodesta meidän kisaurasta. Toivottavasti niitä on vielä tuplasti jäljellä. Enempää kun ei ole. Kaapo nimittäin menee ja täyttää kuusi ensi kuussa. Lienee aika tehdä muutakin kuin treenata tuota aika keskeiseksi kasvanutta estettä.
Mutta siis miksi ja mitä oikein tapahtui? En oikeasti osaa vastata, joten tyydyn vain veikkailemaan. Oli varmaan virhe pitää kesällä niin pitkä tauko ja erityisen iso virhe oli innostua hyvin menneistä muutamasta treeenistä tuon tauon jälkeen. Oli virhe lähteä vaikeuttamaan ja oli virhe lähteä testaamaan kisoihin. Varmasti oli huono idea antaa vahingossa Kaapon juosta muutaman kerran puomi osumatta ja antaa silti jatkaa matkaa keskeyttämättä. Hän kun on suuri eläin, jolla on suuri laukka. Laukka josta me molemmat ollemme ylpeitä kaikkialla muualla paitsi puomilla. Puomin juoksemisesta se teki vaikeaa. Tai siis vaikeaa, jos halusi osumia ylös tai alas, saati sitten molempiin. Keväällä alasmenon osuus vielä onnistui ainakin suhteellisen hyvin, mutta syksyn mittaan ei enää kumpikaan.
Sinänsähän asiassa ei olisi ehkä ollut niin suuren katastrofin aineksia, jos en olisi ehtinyt jo innostua ja ryhtyä malttamattomaksi. Toisaalta matosta ei tuntunut olevan suurta apua helpottajana eikä Kaapo enää osunut niillä helpotuksilla, joilla se osui poikkeuksetta vielä kesällä. Kaapolta hävisi fokus kontaktille ja homma levisi käsiin. Syyskuun lopulla harkitsin ensimmäistä kertaa tosissani luovuttavani. Testasin jopa kerran pysäytystä, mutta päätin kuitenkin olla sinnikäs. Tai itsepäinen, miten asian nyt haluaa nähdä. Palattiin treenaamaan pelkkää alastuloa, tehtiin namimaatille ja tehtiin lelulle. Tiukensin kriteeriä ja sain katsella paljon myös erittäin hienoja osumia, mutta koko puomi ei onnistunut muuten kuin niin, että kävelin ja myöhemmin ei enää niinkään. Täyttääkseen uuden kriteerin Kaapo joutui kokoamaan, sillä neljä Kaapon laukkaa ei mahdu rennosti puomille eikä kolme riitä osumiseen yhtään sen enempää ylös kuin alastullessakaan. Kaapo siis ei keksinyt, miten kykenisi toteuttamaan uuden kriteerin kovassa vauhdissa, jonka takia aina, kun yritin juosta, sain kuunnella rytmikästä ääntä tumps, tumps ja tumps. Kaapolle oli lopultakin kehittynyt helppo luonnollinen tapa suorittaa tuo este.
En tiedä olisinko onnistunut, jos en olisi lähtenyt kiristämään kriteeriä. En tiedä olisinko onnistunut, jos olisin viitsinyt turvautua mattoon kriisin keskellä vähän enemmän. Oltaisiin me ehkä uudellakin kriteerillä voitu onnistua, jos olisin antanut enemmän aikaa. Kuukausi vielä treenattiin. Se oli jatkoaika, joka on nyt loppu. Asia ei mennyt eteenpäin ja päätin myöntää tappioni. Aikaa ei ole loputtomasti enkä sitä aio tuohon yhteen esteeseen enää enempää tuhlata. Kaapon juoksarit oli tässä.
Juoksarit oli siinä, mutta sehän ei tietenkään poista puomia päiväjärjestyksestä. Jos agility ylipäätään tuntuisi Kaapon kanssa juuri nyt niin vaikealta kuin se vielä reilu vuosi sitten tuntui, olisin varmaan heittänyt hanskat tiskiin kokonaan, lopettanut koko estehyppelyn. Ei nimittäin varmaan ole suurikaan yllätys, ettei Kaapon pysäreillekään nyt mitenkään erityisen hohdokasta kuulu. Senhän takia koko projektiin alunperin lähdinkin, inhosta 2on2offia kohtaan. Vaikea edes selittää kuinka pahalta tuntuu katsoa vanhaa hiippailua, kun eihän ne parhaat juoksarihetket ja se vapaus ole tietenkään mihinkään mielestä hävinneet. Noina hetkinä haluaisi lopettaa, ettei tarvitsisi enää koskaan nähdä samaa. Ettei tarvitsisi miettiä päätään puhki, kun yrittää keksiä, miten saada tuosta otuksesta rento ja iloinen pysähtyjä.
Mutta sitä asiaa on mietitty ja hyviäkin pysäreitä nähty. Näillä mennään ja viikon päästä kokeillaan kisatakin. Saa nähdä kuinka huono idea sekin sitten on, mutta vakaa päätös nousemisesta vihdoin ja viimein sinne kolmosiin ei nyt enää jaksa odottaa yhtään enempää.
Tämän sepustuksen perusteella voisi ehkä olettaa, että en ihan erityisen suuresti pidä tuosta esteestä ja että katuisin parin vuoden takaista päätöstä. Ei se ehkä viisas päätös ollut ja kisaamisen kannalta typerin ikinä, mutta viime vuodessa oli puomitreeneineen ihan kamalasti hyvää enkä sitä vaihtaisi pois. Viime vuonna laumaan saapui myös olento, jonka kanssa puomin juokseminen on yhtä pilvilinnoissa leijailua. Kirille se on lasten leikkiä. Hän on treenannut nyt namikoneella reilun kuukauden ja siirtynyt tasamaalta täysikorkealle monta viikkoa sitten. Tyyppi viljelee käsittämättömällä varmuudella eroteltuja takajalkaosumia aivan kontaktipinnan alaosaan eikä tunnu hätkähtävän mistään. Kirin juoksariporojektin helppous olikin yksi lopulta hyvin ratkaiseva tekijä siinä, miksi Kaapon kanssa päätin antaa olla. Sen kanssa väännettiin koko viime kausi ja kaikki työ onnistuttiin tuhoamaan alle kuukaudessa. Toiset osaa ja toiset ei. Ja toisilla pitäisi olla aikaa, toisilla ei enää yhtään niin paljon.
Että niin siinä sitten kävi. Piste.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)