Kolmosluokkalainen

Kolmosiin nouseminen ei ehkä ihan jokaiselle ole suurikaan saavutus, mutta jos kakkosluokassa on tullut vietettyä lähes kolme vuotta eikä aiempia kisakoiria ole, niin saavutuksen arvo saattaa kummasti nousta. Meille tämä oli iso asia ja nyt leijailaan hetki onnellisuudessa <3

Kaapohan tosiaan nousi kakkosiin 29.3.2015. Sen jälkeen kisailtiin seuraavaan jouluun asti ja tehtiin ihan ok ratoja, muttei nollan nollaa. 26 starttia näköjään kertyi ennen päätöstä ryhtyä leikkimään puomin kanssa. Noihin aikoihin Kaapon ohjaaminen tuntui kovin hankalalta ja oli sellainen fiilis, että ehkä minusta ei vain ole maksiohjaajaksi. Isoin ongelma oli ehkä kisoissa nollien kannalta se, ettei ajatus pysynyt oikein hetkessä, vaan harhaili eteen ja taakse enkä kyennyt reagoimaan asioihin joita radalla tapahtui. Pienikin haparointi kostautui heti virheenä.

Puomitauon aikana kisattiin 11 hypäriä. 10 hyllytettiin ja yhdeltä tehtiin vitonen :'D Yhden radan juokseminen oli suhteellisen haastavaa ja hypäreillä on helppo mokata. Isoin haaste ehkä kuitenkin oli motivaation puutteessa. Nollan tekemisestä ei tuntunut olevan oikeaa hyötyä, kun agiratoja ei kuitenkaan voitu juosta eikä siten nousta kolmosiin. Hankalaa on ollut myös osata keskittyä kakkosluokan aika helppoihin ratoihin.

12.8.2017 startattiin pitkästä aikaa taas agiradoille. Tehtiin juoksarilla nolla ja saatiin eka luva. Noihin aikoihin ehdin jo hetken luulla, että juoksaritulevaisuus oli lähellä, mutta sehän sitten kosahti. Toisetkin kisat vielä yritettiin syyskuussa niillä juoksareilla, mutta ei onnistunut. Kisaaminen piti jättää taas hetkeksi kunnes toissaviikolla startattiin aika tuoreilla pysäreillä. Kaksi viikkoa taidettiin treenata. Noissa kisoissa olin itse aika flunssainen, mutta kun kerran olin paikalle raahautunut niin pitihän sitä nolla vääntää. Ja niinhän me tehtiinkin heti ekalta radalta. Tuplaa ei sitten kuitenkaan viitsitty. Ohjasin alussa pudonneen riman jälkeen huonosti ja keräiltiin vähän lisää pisteitä. Jätettiin sertijuhlat seuraavaan viikkoon.

Ja tosiaan olin aika vakaasti päättänyt, että nyt se vika nolla sitten tehdään. Aika monelle tuli sanottua, että ensi viikolla Kaapo on sitten kolmosissa ja luvattua, että treeneissä on kakkua tarjolla. Ihan pelkästään puhumisen ilosta ei noita sanoja tullut jankutettua, vaan ihan tietoisesti rakensin itselleni sopivaa painetta. Tällainen ameeba kun tarvitsee vähän ylimääräistä tahtoa, jos aikoo ohjata kunnolla ja pusertaa sen nollan vaikka väkisin. Ja aika väkisin se tuli tehtyäkin, heti ekalta radalta. Radalta joka ei ollut ollenkaan meidän tyyppinen eikä yksikään hetki sillä tuntunut helpolta tai kivalta. Silti selvittiin, niin oudolta kuin se edelleen tuntuukin. Jotakin ollaan tässä matkan varrella opittu. Viime kauden aikana NAS-teamin leireillä opittiin ymmärtämään toisiamme ja minä löysin itselleni oikeanlaisten mielentilan tehdä tätä meidän juttua. Nyt pystyn olemaan läsnä jokaisella esteellä, jokaisessa hetkessä. Ja sehän johtaa siihen, että nyt pystyn reagoimaan asioihin, joita meinaa tapahtua. Saan pidettyä Kaapoa oikealla radalla, vaikkei se nyt aina niin nättiä olisikaan.

Paljon tässä on tietysti myös oppimatta ja kamalasti löytyy kehitettävää. Nyt kolmosluokkalaisina motivaatiota ryhtyä oikeasti puskemaan omaa ohjaamista paremmaksi on kuitenkin entistäkin enemmän. Tiedostan kyllä, ettei vielä olla edes sellaisella perus ok tasolla kolmosten mittapuulla. Erityisesti radanlukutaidossa olisi parannettavaa. Lisäksi pitäisi saada kamalasti lisää varmuutta ohjaamiseen ja sitä kautta rohkeutta oikeasti liikkua. Ei olisi myöskään paha saada omaa reaktionopeutta kasvatettua ja toki Kaapollakin on puutteita. Esimerkiksi keppejä pitäisi saada paremmiksi, keinua itsenäisemmäksi, puomi varmemmaksi ja tietynlaisiin takaakiertoihin varmuutta riman suhteen. Pakko sanoa, että tuntuu aika virkistävältä päästä treenaamaan tuon otuksen kanssa muutakin kuin sitä puomia! Ne pysärit nimittäin toimii ihan kivasti eikä vaadi mitään hullua treenaamista. Kun jostakin luopuu, niin saa jotakin muuta tilalle <3

Miten kävi Kaapon juoksareille?

En ajatellut kirjoittaa tästä, mutta koska kysyttiin, niin kirjoitanpa sitten kuitenkin. Tavallaan on kyllä tehnyt mieli muutenkin, että antaa nyt sitten mennä.

Niin että kuinka juoksariprojektille sitten kävikään? Lyhyesti sanottuna se loppui. Ja koska valmistahan siitä ei ikinä olisi muutenkaan tullut, niin lienee selvää, että se loppui tappioon. Tässä olisi ehkä hyvä hetki onnitella itseään hienosti hukatuista kahdesta vuodesta meidän kisaurasta. Toivottavasti niitä on vielä tuplasti jäljellä. Enempää kun ei ole. Kaapo nimittäin menee ja täyttää kuusi ensi kuussa. Lienee aika tehdä muutakin kuin treenata tuota aika keskeiseksi kasvanutta estettä.

Mutta siis miksi ja mitä oikein tapahtui? En oikeasti osaa vastata, joten tyydyn vain veikkailemaan. Oli varmaan virhe pitää kesällä niin pitkä tauko ja erityisen iso virhe oli innostua hyvin menneistä muutamasta treeenistä tuon tauon jälkeen. Oli virhe lähteä vaikeuttamaan ja oli virhe lähteä testaamaan kisoihin. Varmasti oli huono idea antaa vahingossa Kaapon juosta muutaman kerran puomi osumatta ja antaa silti jatkaa matkaa keskeyttämättä. Hän kun on suuri eläin, jolla on suuri laukka. Laukka josta me molemmat ollemme ylpeitä kaikkialla muualla paitsi puomilla. Puomin juoksemisesta se teki vaikeaa. Tai siis vaikeaa, jos halusi osumia ylös tai alas, saati sitten molempiin. Keväällä alasmenon osuus vielä onnistui ainakin suhteellisen hyvin, mutta syksyn mittaan ei enää kumpikaan.

Sinänsähän asiassa ei olisi ehkä ollut niin suuren katastrofin aineksia, jos en olisi ehtinyt jo innostua ja ryhtyä malttamattomaksi. Toisaalta matosta ei tuntunut olevan suurta apua helpottajana eikä Kaapo enää osunut niillä helpotuksilla, joilla se osui poikkeuksetta vielä kesällä. Kaapolta hävisi fokus kontaktille ja homma levisi käsiin. Syyskuun lopulla harkitsin ensimmäistä kertaa tosissani luovuttavani. Testasin jopa kerran pysäytystä, mutta päätin kuitenkin olla sinnikäs. Tai itsepäinen, miten asian nyt haluaa nähdä. Palattiin treenaamaan pelkkää alastuloa, tehtiin namimaatille ja tehtiin lelulle. Tiukensin kriteeriä ja sain katsella paljon myös erittäin hienoja osumia, mutta koko puomi ei onnistunut muuten kuin niin, että kävelin ja myöhemmin ei enää niinkään. Täyttääkseen uuden kriteerin Kaapo joutui kokoamaan, sillä neljä Kaapon laukkaa ei mahdu rennosti puomille eikä kolme riitä osumiseen yhtään sen enempää ylös kuin alastullessakaan. Kaapo siis ei keksinyt, miten kykenisi toteuttamaan uuden kriteerin kovassa vauhdissa, jonka takia aina, kun yritin juosta, sain kuunnella rytmikästä ääntä tumps, tumps ja tumps. Kaapolle oli lopultakin kehittynyt helppo luonnollinen tapa suorittaa tuo este.

En tiedä olisinko onnistunut, jos en olisi lähtenyt kiristämään kriteeriä. En tiedä olisinko onnistunut, jos olisin viitsinyt turvautua mattoon kriisin keskellä vähän enemmän. Oltaisiin me ehkä uudellakin kriteerillä voitu onnistua, jos olisin antanut enemmän aikaa. Kuukausi vielä treenattiin. Se oli jatkoaika, joka on nyt loppu. Asia ei mennyt eteenpäin ja päätin myöntää tappioni. Aikaa ei ole loputtomasti enkä sitä aio tuohon yhteen esteeseen enää enempää tuhlata. Kaapon juoksarit oli tässä.

Juoksarit oli siinä, mutta sehän ei tietenkään poista puomia päiväjärjestyksestä. Jos agility ylipäätään tuntuisi Kaapon kanssa juuri nyt niin vaikealta kuin se vielä reilu vuosi sitten tuntui, olisin varmaan heittänyt hanskat tiskiin kokonaan, lopettanut koko estehyppelyn. Ei nimittäin varmaan ole suurikaan yllätys, ettei Kaapon pysäreillekään nyt mitenkään erityisen hohdokasta kuulu. Senhän takia koko projektiin alunperin lähdinkin, inhosta 2on2offia kohtaan. Vaikea edes selittää kuinka pahalta tuntuu katsoa vanhaa hiippailua, kun eihän ne parhaat juoksarihetket ja se vapaus ole tietenkään mihinkään mielestä hävinneet. Noina hetkinä haluaisi lopettaa, ettei tarvitsisi enää koskaan nähdä samaa. Ettei tarvitsisi miettiä päätään puhki, kun yrittää keksiä, miten saada tuosta otuksesta rento ja iloinen pysähtyjä.

Mutta sitä asiaa on mietitty ja hyviäkin pysäreitä nähty. Näillä mennään ja viikon päästä kokeillaan kisatakin. Saa nähdä kuinka huono idea sekin sitten on, mutta vakaa päätös nousemisesta vihdoin ja viimein sinne kolmosiin ei nyt enää jaksa odottaa yhtään enempää.

Tämän sepustuksen perusteella voisi ehkä olettaa, että en ihan erityisen suuresti pidä tuosta esteestä ja että katuisin parin vuoden takaista päätöstä. Ei se ehkä viisas päätös ollut ja kisaamisen kannalta typerin ikinä, mutta viime vuodessa oli puomitreeneineen ihan kamalasti hyvää enkä sitä vaihtaisi pois. Viime vuonna laumaan saapui myös olento, jonka kanssa puomin juokseminen on yhtä pilvilinnoissa leijailua. Kirille se on lasten leikkiä. Hän on treenannut nyt namikoneella reilun kuukauden ja siirtynyt tasamaalta täysikorkealle monta viikkoa sitten. Tyyppi viljelee käsittämättömällä varmuudella eroteltuja takajalkaosumia aivan kontaktipinnan alaosaan eikä tunnu hätkähtävän mistään. Kirin juoksariporojektin helppous olikin yksi lopulta hyvin ratkaiseva tekijä siinä, miksi Kaapon kanssa päätin antaa olla. Sen kanssa väännettiin koko viime kausi ja kaikki työ onnistuttiin tuhoamaan alle kuukaudessa. Toiset osaa ja toiset ei. Ja toisilla pitäisi olla aikaa, toisilla ei enää yhtään niin paljon.

Että niin siinä sitten kävi. Piste.

Räksytys seis ja aivot peliin

Mökillä oli kätevä treenata Kirin keppejä, kun saattoi vain iskeä tikut maahan ja käydä treenailemassa aina, kun siltä tuntui. Tämmöisissä treeneissä maltan pitää toistomäärätkin tosi alhaalla. Ei tarvitse saada just silloin valmista eikä treenin eteen ole tarvinnut nähdä vaivaa (mennä treenipaikkaan, erikseen lämppäillä ja pystytellä uudelleen niitä tikkuja).

Perjantaina Kirin keppitilanne oli semmoinen, että välit olivat vaikeimmillaan lähestulkoon suorassa ja 10 - 5 cm oli aikalailla varma. (Kiri on treenannut keppejä 2x2 tyylisesti). Sunnuntaina neljä keppiä meni jo oikein hienosti suorana. Tulosta alkoi kummasti tulemaan, kun otin Kirin vireen ohjat omiin käsiini. En siis antanut enää lähteä yrittämään turhautuneena tai muuten liian kiihtyneenä. Kirillä nimittäin keittä yli aika helposti lelun kanssa, jos ei heti ymmärrä, eikä silloin ole enää tietoakaan aivotoiminnasta.

 Älysin tässä taannoin myös, että sallimalla turhautuneen räksytyksen osaksi treeniä, vahvistan myös sitä yhtä lailla kuin keppejäkin. Ainakin jos pitää paikkansa, että kaikki palkkojen välillä tapahtuva käytös vahvistuu ja sen takia treenit kannattaisi suunnitella jokaista vaihetta myöten huolellisesti. Eli miten siirrytään palkasta palkkaan, pyrkiä tekemään tuosta kierteestä mahdollisimman "puhtaan" ilman ei toivottua käytöstä.

Kaapon kanssa tuo treenin "kierto" on luonnostaan hyvin sujuvaa. Se kun ei mieti mitään muuta kuin itse treenaamista eikä sillä koskaan lähde lapasesta. Kirin kanssa taas kannattaisi ajatella vähän enemmän. Ollaan nyt otettu käyttöön semmoisia ajatuksia, että kutsun käsitargettiin virheellisestä suorituksesta, josta saa namia palkaksi -> Kiri kokee osaavansa ja turhauma laskee -> aivot on taas mukana seuraavassa keppitoistossa ja se hyvin todennäköisesti onnistuu. Jos ei, niin taas tempun kautta uudelleen, mutta tällä kertaa helpotettuun toistoon, joka onnistuu varmasti. Parhaitenhan se turhauma toki pysyy poissa, kun lapsikoira tuntee osaavansa ja olevansa ihan hirmuisen taitava. Muutaman helpomman toiston jälkeen se haastavampikin onnistuu kuin huomaamatta.

Itse tosin sitten erehdyn usein luulemaan, että se vaikea olisi muuttunut helpoksi, vaikka onnistuminen olisi ollut vain helppojen toistojen tuottama vahinko. Eli täytyisi opetella ottamaan sen onnistuneen vaikean toiston jälkeen taas pari helpompaa ennen uutta yritystä siitä vaikeasta, jotta onnistumisen kierre ei katkeaisi.

Käsitargettia ollaan nyt jonkin verran pidetty mukana treenissä ja se on ihan hyvin toiminut. Itse tempun Kiri tekee kyllä aika kiihtyneenä, mutta laskee selkeästi kierroksiaan namista. Istumaan tai maahankin lapsikoiran voi toki pyytää, mutta ne selkeästi vähän ärsyttää sitä eikä ehkä toimi ihan siinä tarkoituksessa kuin haluaisin (poistamassa sitä turhaumaa).

Aikaisemmin olen lähettänyt uuteen toistoon joko pyörähtämällä yhdessä ympäri tai vain odottamalla, että tarjoaa. Näissä hetkissä saan yleensä eniten kuunnella sitä räksytystä ja siksi siihen olen nyt vaihtanut toimintamallia. Koiratanssiajatuksen ansiosta Kiri osasi jo valmiiksi kiertää minua molempiin suuntiin. Nyt ollaan hyödynnetty sitä ja se on kyllä toiminut oikein loistavasti. Pyydän siis palkkaamisen jälkeen kiertämään sopivalta puolelta ympäri ja siitä Kiri sitten lähtee uuteen toistoon. Näissä en ole oikeastaan yhtäkään haukahdusta kuullut ja se on selkeästi nostanut onnistumisprosenttia ja hiljaisuutta noin muutenkin. Toki toistotkin olen nyt jaksanut suunnitella paremmin ja ollaan pystytty tekemään vahvasti onnistumispainotteisesti.

Itse keppien treenisuunnitelma on nyt sellainen, että katsotaan Ojangossa kuinka paljon joudun helpottamaan olosuhteiden takia. Voi olla, että suorat on liian vaikeita. Jos niin on, niin sitten treenataan vielä sitä suoruutta. Jos taas menee yhtä kivasti kuin mökillä, niin aletaan keskittymään kulmiin ja siihen, että voin olla myös keppien toisella puolella. Tähän asti kun olen ollut laiska ja tehnyt vain suoria ja loivia avokulmasta lähestymisiä ollen koko ajan keppien oikealla puolella. Sunnuntain viimeisessä keppitreenissä testasin ekaa kertaa olla vasemmalla ja tokihan se oli haastavaa (Tämä treeni videolla). Saatiin kyllä onnistuminenkin, että kyllä sekin sieltä, kun aletaan vain tekemään.

Kulmia aloitetaan treenaamaan 90 asteeseen saakka nyt kohta, kun saadaan neljä suoraa myös Ojangossa varmoiksi. Kulmien jälkeen sitten kolmas väli mukaan ja jossain kohtaa liikehäiriötäkin. Sillä ajatuksella treenaillaan, että joka treenissä on yksi teema. Joko kulmat, liikehäiriö tai keppien määrä. Kaikkea ei kannata treenata samassa treenissä tai menee aika haastavaksi.

Alla video sunnuntailta. Sijaintini keppien vieraammalla puolella tuotti kysymysmerkkejä, tutulta puolelta osasi kaikki yritykset ja lopussa sen hankalammankin.

Ongelma ratkaistu

Pikkasen eilen jännitti, että mitähän treeneistä tulee. Ei ehkä ollut mitenkään eniten todennäköistä, että Kaapon juoksaritaidot olisivat oikeasti kadonneet tuhkana tuuleen, mutta... kyllähän se silti pelotti :D

Aloitettiin suunnitelman mukaan ulkoa. Teki aika erilaisia toistoja, mutta ihan normaalin näköistä menoa sinänsä. Aluksi puomin jälkeinen hyppy oli kaukana matalana, joka edusti sitä teoriaa, että Kaapon on ehkä helpompi tehdä hienoja juoksareita, jos tilaa kaahata on esteen jälkeen reilusti. Muutamien toistojen jälkeen siirsin hypyn lähemmäksi ja 55 cm korkeaksi. Yksi teoria viime kerran epäonnistumisista kun oli se, että katsoo lähellä (5 m päässä) olevaa hyppyä liikaa eikä siksi keskity loppuun asti juoksemiseen. Tuo teoria ei kuitenkaan tainnut olla oikea, sillä ulkona sama asetelma ei aiheuttanut minkäänlaista ongelmaa. 

Siirryttiin sitten suoraan halliin ilman taukoa. Tavallaan oli kiva nähdä, että tiistain ongelma ei ollut kadonnut. Nyt kun oli sitten mahdollisuus löytää siihen ratkaisu eikä vaan jäädä pohtimaan, että mikä silloin oikein oli homman nimi. Otettiin kaksi kokonaista ja pari alastuloa, joiden jälkeen muistakseni siirryttiin tauolle. Tauon jälkeen sitten paneuduttiin ongelman ratkomiseen. 

Syy puomin "hajoamiseen" oli ilmeisesti vauhdin ja rohkeuden puute ahtaammassa tilassa. Rohkeutta ei tietenkään viimeksi kasvattanut oma vähän epätoivoinen asenteeni ja palkkausmahdollisuuksien puuttuminen, jonka takia propleema ei ratkennut viimeksi. Nyt oli sitten helpompi toimia, kun vaikeuksien syy tuntui löytyneen. Palkkasin jonkun kerran pelkästään puomin jälkeisen hypyn, jotta Kaapo varmasti tiesi, missä lelu oli ja siten ajattelin sen saavan paremman draivin juoksemiseenkin. Vaihdettiin myös suunta valoisammalle puolelle, jossa oli vähemmän ahdas tunnelma. Isoin tilanteen ratkaisija oli varmaan yhden vähän huonon toiston palkkaaminen, jonka jälkeen alkoi muistaakseni niitä hyviä toistoja sitten tulemaan. Otettiin nyt myös mukaan hyvän ylösmenon merkkaaminen kehulla, joka saattaa vaikuttaa myös Kaapon varmuuteen edetä esteellä positiivisesti. Oli kyllä nyt taas vaikeuksien jälkeen ihanaa katsella itsevarmaa juoksemista <3 Eipähän taas hetkeen pidä sitäkään itsestäänselvyytenä.

Puomin lisäksi treenattiin myös putkilla ja pituuden tikuilla vähän ohjausjuttuja. Olen tällaista asetelmaa halunnut jo pitempään testata, joten oli kiva saada nyt vihdoin aikaiseksi. Treeni oli kyllä tosi hauska ja onhan tuo helppo rakentaakin. Että jos on vaikeuksia kesiä treenattavaa, niin suosittelen kokeilemaan :D

Mahalasku

Kolme kertaa on nyt treenattu reilun kuukauden tauon jälkeen Kaapon puomia. Ensimmäiset kaksi treeniä yllättivät todella positiivisesti ja ehdin jo leijua pilvilinnoissa kisakalenteria selaillen ennen kuin koitti viime tiistai ja sain rysähtää armottomasti takaisin maanpinnalle. Kaapon tekeminen oli sitä luokkaa, että ehkä viime marraskuussa sitä olisi voinut vielä ymmärtää.

Muutama kuva kesän varrelta. Tässä odotellaan ruohotupsun ilmalentoa...

Esteitä siirrellessämme olin vielä iloisesti siinä uskossa, että päästään treenaamaan erilaisia jatkoja puomilta. Ajatus siitä, että itse esteen suorittaminen suorana sekä loivalla käännöksellä, on jo niin varmaa, että voi alkaa testailemaan kaikenlaista, tuntui siistiltä ja ihanalta. Uusi kausi ja kohta jo päästäisiin tavoittelemaan vihdoin ja viimein sitä kolmosluokkaa. Niin kivaa! Vaan eipä tietenkään.

Ensimmäisen toiston loikka ei vielä huolestuttanut, mutta kun seuraavakin yritys näytti ihan samalta oli pakko vaihtaa treenin teemaa. Otettiin yksi rauhallisempi toisto, jossa hölkkäilin. Tuolla tavalla Kaapo on koko kevään onnistunut aika lailla poikkeuksetta. Ilman liikehäiriötä suoralle palkalle tehtävän puomin pitäisi olla pala kakkua ja ihan vanha juttu. Osumaa ei kuitenkaan tullut, vaan samanlainen kamala loikka. Koko treenin Kaapo esitti kummallista versiota juoksemisesta, jollaisia en ainakaan muista siltä ennen nähneeni. Laukka oli aika löysää, työntö puuttui takaa ja lopun tosiaan tarkoituksellisen näköisesti "keinahti" yli. Nämä havainnot ovat toki hidastetulta videolta, livenä huomasin vain sen, että suoritus kuulosti oudolta, ylösmenot oli hyviä ja loppu sitten ei. Ja ne ylösmenotkin sitten levisivät toistojen myötä.

Sinänsähän tämmöinen "huono päivä" ei olisi mikään suurikaan juttu, mutta koska Kaapon tekeminen on ollut sangen tasaista ja olen pystynyt helpoilla toistoilla "pakottamaan" sen onnistumaan riittävän usein, oli tämä treeni hyvin poikkeuksellinen. Ensimmäisten kolmen toiston jälkeen tehtiin pelkkää alastuloa, kun ei kokonainen helpottamisesta huolimatta onnistunut. Muutaman kerran saatiin siinäkin yrittää ennen kuin lähti luistamaan. Muutamien hyvien jälkeen sitten uutta yritystä kokonaiselta, mutta ei mitään eroa. Testattiin myös toiseen suuntaan, jonka juoksi ekalla oikein, hitaasti tosin. Sen jälkeen ei sitten sinnekään onnistunut ja pidettiin tuumaustauko.

Jättiläismäinen Kaapo todistettavasti lampailla. Nyt menee hetki, että päästään jatkamaan näitä puuhia, mutta kivaa se on!

Tauon jälkeen mentiin viereiselle kentälle, jos vaikka siellä olisi sitten onnistunut. Juoksikin siinä ensimmäisen taas oikein, mutta sen jälkeen yhtä toivotonta. Tehtiin pelkkää alastuloa, jota teki oikeastaan aika kivasti, mutta kokonainen ei vaan sujunut. Kovin montaa yritystä ei treenin aikana tehty, sillä kun ei helpotuksista lähtenyt korjaamaan, oli selvää, ettei mahdollisuuksien antaminen tule auttamaan enkä tietenkään halunnut vahvistaa täysin vääränlaista suoritusta.

Nyt on sitten luonnollisesti mietityttänyt, että mitä ihmettä on tapahtunut, miksei homma enää pelittänyt. Toki tuli heti mieleen, että onko jotain iskua tullut jostain, onko kropassa vika, mutten pidä sitä kovinkaan todennäköisenä. Mennään huomenna testaamaan uudelleen ja jos esitys on samaa luokkaa, niin sitten on kyllä suljettava tuo vaihtoehto pois fyssarikäynnillä. Muita selityksiä voisi olla ulkokenttä vs. halli. Ulkona on tilaa ja on tultu puomille kovaa, kun taas nyt oltiin hallissa, jossa tietysti ahtaampaa. Aiemmin tämä ei kyllä ole vaikuttanut, mutta tiedä sitten. Ulkona tehdyissä toistoissa palkka on ollut ehkä kauempana samoin kuin puomin jälkeiset esteetkin. Suoraan mentävissä hypyissä rimat on olleet nilkoissa. Kaikenlaisilla variaatioillahan kevään mittaan tuli treenattua, mutta jos tauko nyt sitten kuitenkin olisi vaatinut verojaan oikein rankalla kädellä, niin voihan se olla, että tuollaisilla asioilla on yhtäkkiä merkitystä. Mutta oli miten oli, huomenna mennään ensin ulkokentälle ja sieltä sitten halliin, jos puomi näyttää taas puomilta. Muuten sitten melkein toivoisi, että syy löytyy jostain kipeästä paikasta, sillä jos niin ei ole, en kyllä tiedä miten tästä kuopasta noustaan, jos helpotuskeinoni eivät enää toimi...

Juhannuskuvia. Ihana Kaapo <3

Ja koska juoksarien treenaaminen on niin kivaa, niin tokihan Kiri puuhastelee saman teeman äärellä :D Edellisissä treeneissä ei madalletun alastulon juokseminen vielä ottanut kunnolla tuulta alleen, mutta nyt oli jo eri ääni kellossa. Alkaa löytymään Kirin askelmerkit ja sitä kautta tekeminenkin on sujuvaa. Saa nähdä millä vauhdilla tämä projekti etenee.

Hyvin menneen puomitreenin lisäksi Kiri pelasti päivän pienellä putki - hyppy - putki rallattelulla, jossa todisti osaavansa fokusoida esteisiin kuin suurempikin agilityeläin. Keppitreenikin on mennyt eteen päin ja ollaan jo hyvin lähellä sitä hetkeä, kun kaksi väliä menee suorana. On kyllä todella erikoista katsoa Kirin keppiliikettä.

Saa nähdä kuinka kauan kestää, että alan näkemään Kirin pentulapsosen sijaan oikeana koirana. Terveystutkimusten suorittaminen tosin edisti jo vähän tuota asiaa, kun saatiin siltä osalta parhaita mahdollisia uutisia. Lonkat A/A, kyynärät 0/0, polvet 0/0, selkä LTV0 ja VA0 eikä silmissäkään mitään mainittavaa. Kyllä nyt kelpaa treenailla <3

Ja sitä perusmeininkiä. Ei ole suurikaan ihme, että Kiri on muskelimasa...